Kuvittele huone, jossa on sulle ainakin 20 uutta kasvoa. Jännität valmiiksi niin monen
uuden ihmisen tapaamista. Olet kuitenkin myös kokonaan uudessa maassa, missä
et ole koskaan aikaisemmin edes käynyt. Huomaat että ympärilläsi kaikki tuntuvat
puhuvan sujuvaa englantia ja alat epäröimään. Oliko tämä oikeasti hyvä päätös ja
mitä minä teen täällä? Olet ymmälläsi ja pyörität ajatuksia päässäsi. Seuraavaksi on
kaikkien vuoro esitellä itsensä. Kuulet varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni
tarinoita opiskelijoista, jotka ovat jo ehtineet asua yli kolmessa eri maassa, ja palavat
itsevarmuutta ja alat miettiä yhä enemmän, että mitä minä teen täällä. Tulee oma
vuorosi ja yrität sanoa mitä saat suustasi, ääni väristen ja miettien että saakohan
kukaan edes selvää.
Parin vuoden päästä istut kavereidesi kanssa illallisella ja palaatte ensimmäisiin
viikkoihin. Ystäväsi sanovat lämmöllä, että aluksi tuskin ymmärsivät, mitä yrtin puhua
koska aksenttisi oli niin vahva. Tässä vaiheessa olet kuitenkin jo kokenut pari aivan
mahtavaa ja kokemusrikasta vuotta ja olet myös huomannut, kuinka paljon kielitaitosi
oli kehittynyt ja nauratte yhdessä ystäviesi kanssa.
Olen Lotta nyt notaarin loppuvaiheessa oleva oikkari täältlä Helsingissä. Ehdin
opiskella kolme vuotta ulkomailla ennen Helsingin opintojeni jatkamista. Mitä
kuvauksellani haluan viestiä, on se, että ainakin oman kokemukseni pohjalta etenkin
pääsykoekeväänä astut monen sellaisen asian eteen, jossa huomaat olevasi
epämukavuusalueella. Mitä enemmän olen kuitenkin jatkanut eteenpäin ja haastanut
epämukavuuksia, sitä palkitsevampaa se on ollut joka kerta. En vaihtaisi ulkomailla
opiskelua mihinkään, mutta en myöskään oikispaikkaani Suomessa. Vaikka se ei
ollut se tavallinen tie, on se ollut mitä antoisin juuri siksi, että ympäristö on pakottanut
jatkuvasti miettimään asioita uusista perspektiiveistä ja haastamaan itseä, enkä olisi
osannut kuvitellutkaan mitä kaikkea olen päässyt kokemaan sen ansioista. Joka
tapauksessa opiskeluajat ovat olleet mitä ikimuistoisimpia, ja juuri se unelmien
täyttymys mistä haaveilin pitkään.
Unelmien paikka ei kuitenkaan tullut missään mielessä helposti. Lukioajan keskityin
urheiluun ja ajattelin usein, että ei se ylppäreistä ole kiinni vaan pääsykokeista. En
saanut motivoitua itseäni esimerkiksi pitkän matikan pänttäämiseen ja valmistuin
kolmeen ja puoleen vuoteen. Ehdin lukio ja pääsykokeiden välissä melkein vuoden
tehdä töitä ja olin hyvin epävarma jatkosta. Vihdoin tuli sen pääsykoekevään aika.
Muistan kuulleeni monelta muulta heidän pääsykoeajoistaan ja haku
kokemuksistaan. Aloin miettiä, että tuleeko tästä mitään. En ollut opiskellut vuoteen
mitään enkä ollut kunnolla yrittänyt edes ylppäreissä. Kaiken lisäksi oli koronakevät
2020 eikä varmuutta melkein mistään. Onnekseni kuulin Pykälän
valmennuskursseista ja aloin urakkaan, joka ei ollut yhtään tuttu eikä ollut mitään
varmuutta siitä mitä tulisi tapahtumaan. Kokeen ensimmäisessä osassa tuli vastaan
monivalintatehtävä, joka on edelleen vaikein monivalinta, mitä olen tähän mennessä
koskaan tehnyt. Muistan edelleen sen jälkeisen kesäisen hetken kokeiden jälkeen
Suomenojalla parkkipaikalla, kun kaverini oli laittanut viestiä, että pääsitkö kouluun.
Hätkähdin, että mitä ovatko tulokset muka jo tulleet. Avasin valintasivun isolla
jännityksellä ja en ollut uskoa, paikka Helsingissä oli avautunut.
Tämän jälkeen päädyin lähtemään ulkomaille, koska olin haaveillut siitä pitkään.
Lähes päivittäin koin tilanteita, jossa tunsin itseni tyhmäksi ja epävarmaksi mutta vähitellen aloin tottua siihen. Kaikista voittavin fiilis oli epäröimisen voittaminen ja
energia uudessa kaupungissa ja ihmisissä. Koen, että sekä pääsykoekeväässä että
ulkomailla asumisessa oli vastaava opettavainen kokemus. Vaikka kuinka
epävarmalta lopputulos tai onnistuminen on tuntunut, itsensä likoon laittaminen ja
kaiken antaminen on ollut molemmilla kerroilla se kaikkein opettavaisin asia.
Lukiossa jätin kaiken vähän puolitiehen, koska asioilla ei tuntunut olevan niin väliä ja
ikään kuin sanoi itselleen huonomman arvosanan saatua, että en mä edes yrittänyt.
Kokemuksieni kautta haasteet alkoivat motivoimaan minua uudelleen ja etenkin se
ajatus, että koska on yrittänyt kaikkensa, sillä on väliä. Tämä on auttanut
rikkaampina kokemuksina eteenpäin niin hyvässä kuin pahassakin.
Toivon aivan superisti tsemppiä pääsykoekevääseen. Ei ole loppuviimein väliä sillä,
mitä kuka tahansa muu on sanonut onnistumisen mahdollisuudesta, miten asioita
pitäisi tehdä tai mitä olet jättänyt tekemättä. Mikä merkitsee eniten, on se, että SÄ
pystyt siihen ja sä uskot, että sä pystyt siihen. Sun tie siihen missä oot nyt on just
sun lainen eikä sen tarvitsekaan olla mitään muuta. Kun uskallat vaan uskoa siihen
ja yrität ihan täysillä vaikka tuntuisi siltä, että ei tästä tule mitään, saat kaikista eniten
irti. Se on paras kokemus niin hyvässä kuin pahassa, joka kantaa pitkälle myös
sisäänpääsyn jälkeen. Muistan lopuksi myös valmennuskurssituutorini toistaman
sloganin pääsykoekeväänä, joka on lainattu from the one and only Harvey
Specteriltä, it’s going to happen because i’m going to make it happen.