Erään kevään hakutarina
Oikikseen hakeminen oli minulle pitkään itsestäänselvyys. Löin päätöksen lukkoon lukion toisen vuoden aikana ja ilmoittauduin valmennuskurssille lukion kolmannella. Valmennuskurssilla varmistuin siitä, että päätökseni oli oikea. Aloitin kurssin heti kirjoitusten jälkeen. Vaikka onnistuin ylioppilaskirjoituksissa hyvin, tulokseni eivät kuitenkaan tuoneet varmaa paikkaa Helsingin yliopistosta, joka oli ensisijainen hakukohteeni. Olin myös kuullut tuttavieni hakeneen oikikseen useita kertoja tuloksetta, joten otin pääsykokeet alusta alkaen vakavasti. Tämä oli ensimmäinen hakukertani ja aioin tehdä kaikkeni sisäänpääsyn eteen.
Kavereideni mukaan vastasin aina hyvin lakimiehen stereotypyyppiin. Olin menestynyt oppiaineissa, innokas esiintyjä ja hyvä väittelijä. Jospa lukion opinto-ohjaajani mielestäni muistutin tulevaa lakimiestä jo nenän alta. Lisäksi minulla oli oikeustieteestä aiempaa tietoa perheeni taustan vuoksi. Tiedot eivät kuitenkaan helpottaneet urakkaani, sillä hakukevät oli raskas, opettava ja omalla tavallaan kasvattava kokemus.
Seurasin siis kiveenlaistamatta itse luomaani valmista polkua, joka johti hakuprosessiin. En ollut koskaan todella koetellut motivaationi rajoja, valinnat olivat tulleet kuin itsestään. Koettelun hoitikin pääsykokeeseen lukeminen.
Opiskelin pääsykokeeseen vähintään kahdeksan tuntia päivässä, aina kirjojen saapumisesta koepäivään asti. Pääsykokeeseen lukeminen oli yksi siihenastisen elämäni haastavimmista asioista, mutta se oli täysin sen arvoista. Valmennuskurssin materiaali oli tässä avainasemassa. Osallistuin online-opetukseen, tein tehtäviä ja harjoituskokeita sekä kyselin tuutoreilta kokemuksia. Etenkin oikeustapaustehtävien tekeminen selkeytti tavoitettani pyrkiä oikikseen. Tehtäviin vastaaminen oli aidosti hauskaa, vaikka ajattelin aluksi vain tekevällä ja hyödyntämällä tietojaan ”käytännön tilanteissa”. Haluan tehdä töitä kunnianhimoisten ongelmanratkaisua vaativien työtehtävien parissa, jossa voin soveltaa oppimaani, etenkin oikeudenkäyntien, sopimusoikeuden tai yhtiöoikeuden parissa.
Itse valintakoepäivä oli odotetun raskas. Olin kai valmistautunut siihen jo edellisten päivien kertausta lukuun ottamatta otin pääsykoekirjat mukaani, vaikka en niistä mitään merkityksellistä enää irti saanut. Kirjat olivat olleet seuranani päivätolkulla, mutta pääsykoepäivänä päätin pitää ne suljettuina. Itse koe sujui mekaanisesti. Se oli erikoisella tavalla raskas, vaikka kysymykset eivät olleet erityisen vaikeita. Se oli armoton, minulla oli se mitä tiesin, muuta en pystynyt kokeeseen lisäämään. Ei tilaa pohdinnalle, harkinnalle tai luovuudelle. Kokeen tekeminen oli kuin matemaattista koodin tuottamista, tehtäväannosta sisään, tietoa ulos. Ennen kuin huomasinkaan, koe oli tehty ja tarkistettuani sen virheiden varalta poistuin, 15 minuuttia ennen koeajan loppumista.
Oloni kokeen jälkeen oli hyvin tyhjä. Taivas oli pilvien täyttämä, harmaa ja odottava, mutta päällimmäisenä päälleni laskeutui väsymys. Oli harjoituskokeita tehdessäni oppinut arvioimaan koesuoritustani. Olin sen hetken tunteeni mukaan tehnyt parhaani ja toivoin, että se riittäisi. Oloni oli levollinen, vaikka epätietoisuus oli raskas. Lopulta se myös riitti. Pääsin oikikseen ja olin onnellinen saadessani ottaa ensiaskeleet unelmieni opinpolulle.
En ajatellut opiskelupaikkaa kesällä paljoakaan. Olin jo saanut todistusvalinnan perusteella paikan oikeustieteellisessä tiedekunnassa Joensuussa. Odotin innolla, jos etenisin varasijalta Turun yliopiston linjalle. Kuulin pääsykokeen tulosten tulleen kesätöiden valmennuskurssin WhatsApp-ryhmästä. Alkuun ajattelin katsovani tulokset työpäivän jälkeen, mutta uteliaisuuteni vei voiton lounastauolla. Olin jo nähnyt tunnevyöryn valtaavan WhatsApp-ryhmän, ilon viesteistä ja suruvalitteluista. Käteni tärisivät jännityksestä kirjautuessani opintopolkuun. Henkeni salpaantui, tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Kirjauduin opintopolkuun uudelleen ainakin 3 kertaa, vain varmistaakseni ilmoituksen aitouden. Pääsin pääsykoevalinnan Helsingissä yliopistoon!
